Tekisi mieli aloittaa elämäni ensimmäinen blogi pohdiskelulla siitä "mitä tänne nyt pitäis kirjoittaa"... Voisin kuitenkin olettaa kaikkien (tuhansien) lukijoiden jo aiemmin tylsistyttäneen itseään vastaavanlaisilla pohdinnoilla joten pyrin tästä pikkuhiljaa asiaan.
Ajatus syntyi päähäni jo helmikuussa.
Vaimoni tuli seitsemältä töistä kotiin. Ei koskenut keittiön pöydälle tuomaani Take-away -ruokaan. Sanoi ohi kävellessään menevänsä yläkertaan.
Seuraavat neljä tuntia suoritin oheistoimintoja kuunnellen yläkerrasta kantautuvia ääniä, näppiksen näpyttelua ja puhelimeen puhumista (sanoista en saanut selvää). Tasaisin välein kävein terassilla tupakalla ja yritin keksiä mistä on kyse.
Nykyaikaiseen miesmalliin juurtuneen opin mukaisesti vaimon paha olo johtuu miehen virheistä. Yritin muistella menneiden viikkojen tapahtumia ja kävin kaiken mielessäni läpi. En keksinyt syytä.
Illalla kello 23 hän kömpi sänkyyn viereeni. Sanoin hei. Hän sanoi: Mä oon tosi väsynyt, hyvää yötä kulta.
Päivän saldo 11 sanaa.
Sinä päivänä olimme olleet naimisissa päivälleen kuusi kuukautta.
Tämä siis tapahtui helmikuussa.
Miehen näkökulmasta vaikeudet parisuhteessa on hankala asia. Varsinkin jos perinteinen roolijako ei tunnu toteutuvan. Jotenkin en osaa ajatella työpaikan tupakkapaikalla tilannetta jossa avautuisin miespuolisille työystävilleni kertomalla ettei parisuhteessani ole mielestäni riittävästi hellyyttä ja kommunikointia. Ehkä keskustelu ei lähtisi luontevasti ryöpsähtelemään kaikkien miespuolisten työkavereideni kertoessa vastaavanlaisia vertaiskokemuksia omista parisuhteistaan ja niissä ilmeinnestä vastaavanlaisista ongelmista.
Suhteemme alkuaikoina asuimme eri paikkakunnilla. Iltaisin puhuimme yli tunnin mittaisia puheluita. Saatana, loppuiko meiltä muka asiat?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti