Pari juttua vielä. Asun siis talossa jossa kanssani asuu nainen ja kaksi muuta miestä. Nainen on vaimoni mutta miehet eivät ole poikiani. Ainakaan papereissa. Käytännössä kyllä. Lukuun ottamatta kahta viikonloppua kuukaudessa. Silloin ne ovat papereihin kirjatun isänsä luona. Kyseinen isä on hullu.
Paras ystäväni asuu Amerikassa. Muista ystävistäni yksi on esimieheni, toinen pahin kilpailijani, kaksi on vaimoni veljiä, yksi tekee pientä huumekauppaa ja yksi etsii itseään. Viimeisin on nyt löytänyt uuden uran. Hän työskentelee stuerttina. Aiemmin hän kokeili matkaoppaan ja kukkakauppiaan töitä. Kaikesta huolimatta hän on hetero.
Vaimoni puolestaan on lukuaddikti joka kuulemma voi keskittyä keskusteluun kanssani samalla kun lukee. Kirjaa. Lehtiä. Mainoksia. Esitteitä. Tai muun lukemisen puuttuessa vaikka muropaketin tuoteselostetta. Jos mitään luettavaa ei ole, hän kirjoittaa. Sitä hän itse asiassa tekee työkseenkin.
Olen vaimoni sielunkumppani. Näin hän sano. Silti kun tilanteet menevät tiukaksi hän kysyy henkistä tukea ex-ex-ex-ex-poikaystävältään joka on vähintään puolet vuodesta jossain aurinkoisessa paikassa makaileva sekakäyttäjähippi joka on kai sitten löytänut jonkun ihme elämäntotuuden siitä sienikeitostaan. Vaimoni kutsuu häntä guruksi. Minä kutsun häntä sekakäyttäjähipiksi. En kuitenkaan vaimoni kuullen. Vaimonikin on vähän hippi. Vaikka hänellä onki kokoomuksen puoluekirja. Ja hän tykkää ajella city-maasturilla. Se ei ole edes biokäyttöinen kuten Tarja Cronbergin.
tiistai 1. toukokuuta 2007
Tekstiviestiäänestyksen tulos
Kuten profiilissa jo kerroin, olen kohta aikuinen mies joka ei ole oikein selvillä siitä kuka tätä elämä ohjaa. Nuorempana sitä oli tietysti varma siitä että itsehän sitä tietysti jokainen omaa elämäänsä ohjailee.
Iän myötä sitä on huomannut olevansa riippuvainen niin monista muista ihmisistä, tekijöistä ja asioista että välillä tuntuu siltä että sitä olisikin vain onnekas aitiopaikan katselija omassa elämässä. Vaikutusmahdollisuudet ovat samat kuin Idols –tekstiviestiäänestyksessä yksittäisellä äänestäjällä jolla on vielä 20 euron saldoraja. 100 viestiä ei auta Annaa voittajaksi jos niitä kaikilta muilta tulee Arille 140 000.
Ne kaikki muut 140 000 viestittäjää ovat tietysti vaimo, lapset, vanhemmat, työnantaja, esimies, alaiset, kollegat, tulospalkkauksen perustana olevat tavoitteet, pankinjohtaja, appivanhemmat, ystävät, sukulaiset, naapurit, golfkaverit, autokauppias, peili…
Venyminen, se on samalla mahdotonta että myös välttämätöntä. Kuinka olla samalla johdonmukainen ja joustava. Ei saatana. Kuinka olla samalla hyvä aviomies ja hyvä työntekijä. Kuinka varmistaa ahkeruudella etenemismahdollisuudet uudessa työpaikassa ja samalla antaa vaimolle riittävästi aikaa itsensä toteuttamiseen tulemalla kotiin aikaisin tekemään lapsille ruokaa ja ajamaan nurmikko (ei onneksi nurmikkoa ihan vielä)
Kun nyt joku selkeästi kertois mitä pitää tehdä niin kyllä mä tekisin.
Tossa se isoin juttu taisikin olla. Kun pitää aina miellyttää niin hirveästi. Siis kaikkia. Kun vaan keksisikin sen että ei tarvitsekaan.
Iän myötä sitä on huomannut olevansa riippuvainen niin monista muista ihmisistä, tekijöistä ja asioista että välillä tuntuu siltä että sitä olisikin vain onnekas aitiopaikan katselija omassa elämässä. Vaikutusmahdollisuudet ovat samat kuin Idols –tekstiviestiäänestyksessä yksittäisellä äänestäjällä jolla on vielä 20 euron saldoraja. 100 viestiä ei auta Annaa voittajaksi jos niitä kaikilta muilta tulee Arille 140 000.
Ne kaikki muut 140 000 viestittäjää ovat tietysti vaimo, lapset, vanhemmat, työnantaja, esimies, alaiset, kollegat, tulospalkkauksen perustana olevat tavoitteet, pankinjohtaja, appivanhemmat, ystävät, sukulaiset, naapurit, golfkaverit, autokauppias, peili…
Venyminen, se on samalla mahdotonta että myös välttämätöntä. Kuinka olla samalla johdonmukainen ja joustava. Ei saatana. Kuinka olla samalla hyvä aviomies ja hyvä työntekijä. Kuinka varmistaa ahkeruudella etenemismahdollisuudet uudessa työpaikassa ja samalla antaa vaimolle riittävästi aikaa itsensä toteuttamiseen tulemalla kotiin aikaisin tekemään lapsille ruokaa ja ajamaan nurmikko (ei onneksi nurmikkoa ihan vielä)
Kun nyt joku selkeästi kertois mitä pitää tehdä niin kyllä mä tekisin.
Tossa se isoin juttu taisikin olla. Kun pitää aina miellyttää niin hirveästi. Siis kaikkia. Kun vaan keksisikin sen että ei tarvitsekaan.
Kaikkeen on oltava syy
Tekisi mieli aloittaa elämäni ensimmäinen blogi pohdiskelulla siitä "mitä tänne nyt pitäis kirjoittaa"... Voisin kuitenkin olettaa kaikkien (tuhansien) lukijoiden jo aiemmin tylsistyttäneen itseään vastaavanlaisilla pohdinnoilla joten pyrin tästä pikkuhiljaa asiaan.
Ajatus syntyi päähäni jo helmikuussa.
Vaimoni tuli seitsemältä töistä kotiin. Ei koskenut keittiön pöydälle tuomaani Take-away -ruokaan. Sanoi ohi kävellessään menevänsä yläkertaan.
Seuraavat neljä tuntia suoritin oheistoimintoja kuunnellen yläkerrasta kantautuvia ääniä, näppiksen näpyttelua ja puhelimeen puhumista (sanoista en saanut selvää). Tasaisin välein kävein terassilla tupakalla ja yritin keksiä mistä on kyse.
Nykyaikaiseen miesmalliin juurtuneen opin mukaisesti vaimon paha olo johtuu miehen virheistä. Yritin muistella menneiden viikkojen tapahtumia ja kävin kaiken mielessäni läpi. En keksinyt syytä.
Illalla kello 23 hän kömpi sänkyyn viereeni. Sanoin hei. Hän sanoi: Mä oon tosi väsynyt, hyvää yötä kulta.
Päivän saldo 11 sanaa.
Sinä päivänä olimme olleet naimisissa päivälleen kuusi kuukautta.
Tämä siis tapahtui helmikuussa.
Miehen näkökulmasta vaikeudet parisuhteessa on hankala asia. Varsinkin jos perinteinen roolijako ei tunnu toteutuvan. Jotenkin en osaa ajatella työpaikan tupakkapaikalla tilannetta jossa avautuisin miespuolisille työystävilleni kertomalla ettei parisuhteessani ole mielestäni riittävästi hellyyttä ja kommunikointia. Ehkä keskustelu ei lähtisi luontevasti ryöpsähtelemään kaikkien miespuolisten työkavereideni kertoessa vastaavanlaisia vertaiskokemuksia omista parisuhteistaan ja niissä ilmeinnestä vastaavanlaisista ongelmista.
Suhteemme alkuaikoina asuimme eri paikkakunnilla. Iltaisin puhuimme yli tunnin mittaisia puheluita. Saatana, loppuiko meiltä muka asiat?
Ajatus syntyi päähäni jo helmikuussa.
Vaimoni tuli seitsemältä töistä kotiin. Ei koskenut keittiön pöydälle tuomaani Take-away -ruokaan. Sanoi ohi kävellessään menevänsä yläkertaan.
Seuraavat neljä tuntia suoritin oheistoimintoja kuunnellen yläkerrasta kantautuvia ääniä, näppiksen näpyttelua ja puhelimeen puhumista (sanoista en saanut selvää). Tasaisin välein kävein terassilla tupakalla ja yritin keksiä mistä on kyse.
Nykyaikaiseen miesmalliin juurtuneen opin mukaisesti vaimon paha olo johtuu miehen virheistä. Yritin muistella menneiden viikkojen tapahtumia ja kävin kaiken mielessäni läpi. En keksinyt syytä.
Illalla kello 23 hän kömpi sänkyyn viereeni. Sanoin hei. Hän sanoi: Mä oon tosi väsynyt, hyvää yötä kulta.
Päivän saldo 11 sanaa.
Sinä päivänä olimme olleet naimisissa päivälleen kuusi kuukautta.
Tämä siis tapahtui helmikuussa.
Miehen näkökulmasta vaikeudet parisuhteessa on hankala asia. Varsinkin jos perinteinen roolijako ei tunnu toteutuvan. Jotenkin en osaa ajatella työpaikan tupakkapaikalla tilannetta jossa avautuisin miespuolisille työystävilleni kertomalla ettei parisuhteessani ole mielestäni riittävästi hellyyttä ja kommunikointia. Ehkä keskustelu ei lähtisi luontevasti ryöpsähtelemään kaikkien miespuolisten työkavereideni kertoessa vastaavanlaisia vertaiskokemuksia omista parisuhteistaan ja niissä ilmeinnestä vastaavanlaisista ongelmista.
Suhteemme alkuaikoina asuimme eri paikkakunnilla. Iltaisin puhuimme yli tunnin mittaisia puheluita. Saatana, loppuiko meiltä muka asiat?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)